Eilen illalla lähdettiin isän kanssa treenaamaan koiria. Koska omalta pihalta ei enää pääse kunnolla ajamaan niin pakattiin koirat autoon ja ajettiin muutaman kilometrin päähän metsätielle. Kello oli jo lähempänä yhtätoista, kun saatiin auto parkkiin. Minulle isä oli suunnitellut viittä koiraa ja se hirvitti, sillä olin ajanut vain kerran viidellä koiralla ja senkin jälkeen vannoin, että se olisi viimeinen kerta. Kun koirat oli tossutettu ja kaikki valmista, pääsimme lähtemään. Ensimmäiset 30 metriä ura oli ihan hyvä ja luminen, mutta sen jälkeen tuli isoja hiekka-aukkoja ja yksi kivitiekin ylitettiin. Koirien juostessa ilmaan lensi isoja jääpaloja, jotka tuntuivat aina löytävän tiensä kipeästi suoraan silmään tai vähintään poskipäähän. Muutama kerta sai ajaa sokkona, kun silmiä ei saanut auki jääsateelta. Välillä taas näytti ettei uralla ole lunta nimeksikään. Ensimmäisessä vähän suuremmassa mutkassa kaaduin polvilleni ulkokurviin, mutta sain itseni hienosti vauhdista mukaan. Sitten vastaan tulikin reitin mukavat yllätykset, monta metriä pitkät ja aina vähintään nilkkaan asti vettä täynnä olevat lammet. Vettä meni kenkään jo ensimmäisen lammen ylityksessä. Lampilätäköitä oli monta ja pahin niistä todella pitkä ja vettä minua melkein polviin asti. Yhden lammen keskelle minun koirat pysähtyivät hämmästelemään märkää ja liukasta reittiä ja liikkeelle oli vaikea päästä uudestaan. Kun lammikot olivat takana eteen ilmestyi pitkä pätkä tietä, joka oli pelkkää hiekkavesi mutaa. Minun jarrumatto tökkäsi tiestä sojottavaan kantoon ja mahalleenhan sitä päästiin. Koiria minun mahalasku ei tuntunut haittaavan, kun matka vain jatkui. Muutaman metrin jälkeen sain ne pysähtymään ja kun yritin nousta, niin ei kun uudestaan matkaan ja kuski takaisin mahalleen. Tälläkertaa matka pysähtyi lähes heti isän huudosta ja pääsin pystyyn. Seisomaan noustessa kummastelin oikean jalan painoa ja huomasin, että lahkeessa oli kiitettävästi loskaa ja kenkä täynnä vettä. Lahkeen tyhjennyksen jälkeen matka jatkui ja edessä oli niin tiukka mutka, etten uskaltanut sitä ajaa, joten mentiin kävelyvauhdilla isän nauraessa vähän matkan päässä. Joka kerta, kun pysähdyttiin jouduin kaivamaan lahkeesta päänkokoisen paukun loskaa ja kuulin kuinka vettä täynnä oleva kenkä litisi joka askeleella. Matka tuntui kaksi kertaa pidemmältä mitä se todellisuudessa oli ja vesi alkoi jäähtyä kengässä ja varpaita paleli. Kääntöpaikalla tehtiin u-käännös ja saatiin valjakot sotkuun. Oli hurjaa lähteä paluumatkalle, kun tiesi mitä on vastassa. Mutta pahin olikin vasta tulossa. Isällä oli kaksi koiraa enemmän, joten jäin loppumatkasta kokoajan jälkeen. Kun päästiin mutahiekkakohtaan jouduin työntämään rekeä, että koirilla ei olisi niin raskasta. Yhtäkkiä koko valjakko pysähtyi ja näin, että pääliina oli kiertynyt kannon ympärille. Yritin laittaa lumiankkuria maahan, mutta eihän se pure, kun lunta ei ole missään ja multainen maa on jäässä. Onneksi koirat eivät halunneet liikkua mihinkään, niin pääsin korjaamaan tilanteen. Kun pääsimme taas liikkeelle, en nähnyt isän valoa missään. O-ou. Siinä meinasi tulla iso hätä täysi-ikäiselle, mutta pimeää ja mörköjä pelkäävälle, joka ei edes tunne maastoa yhtään. Onneksi vähän matkaa ajettuani näin taas tutun valon edessä. Vastaan tulivat myös tutuiksi tulleet lammikot. Matkalla opin, että pimeällä viisi hyvin väsynyttä, valmiiksi jo reippaat 20km hyvin raskasta ja vaikeaa uraa juosseet koirat juoksevat paljon nopeampaa, kuin neljä hyvin levännyttä, vahvaa ja virkeää koiraa sprinttikisan alkumetreillä päivänvalossa hyvällä uralla. Tai siltä minusta ainakin tuntui.
Oli voitto päästä autolle vain muutamilla mustelmilla, kasvot kipeinä ja hiekkaisina alun jääsateesta ja mahalaskuista ja vaatteet läpimärkinä, vaikka matkalla menetettiin monta tossua, kisarekien jalasten kunto ja hyvät yöunet. Kotona oltiin kolmen aikaan aamuyöstä. Kaikista isän järjestämistä extreme seikkailuista tämä taisi olla kaikkein hurjin.
-Ronja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti