Gold Rush Run 2016

Torstaina lähdettiin ajamaan kohti Ivaloa, tästä reissusta erikoisen teki se, että mukana meillä oli ihan oma handleri Juha. Matka tuntui tuhottoman pitkältä, mutta perille päästiin ja kerettiin vielä nukkuakin ennen perjantain herätystä.

Perjantaina päivä alkoi ajajienkokouksella, missä sivukorvalla kuultiin, että reittiä oli muutettu ja paluumatkalla tullaan tunturin yli. Kummankin lähdöt sujui ongelmitta ja matkakin suurinpiirtein hienosti. Isi sai tietenkin kiinni ennen maalia ja hyvässä peesissä taas päästiin pitkälle. Loppumatkasta kuitenkin isi pysähtyi niin äkkiä, että minun johtajat juoksivat melkein päälle. Pysähdyksen syynä oli ura, joka jatkui sekä suoraan, että oikealle, missä näkyi aivan kamalan pitkä ja jyrkkä ylämäki. Onneksi isi muisti, että jostakin tunturista oli ollut puhetta ja matka jatkui siis oikealle. Mäki oli pitkä ja kamala. Edes iskä ei jaksanut juosten auttaa koko mäkeä, vaikka aina tuntuu että isi vetää koiria nopeampaa. Tunturin huipulla olikin joku iloisesti kuvaamassa ja hymyilemässä huvittaville ilmeille, mitä mäkeä nousevien kasvoilla näkyi.Loppumatkasta minun valjakon pyöräkoira Birdie kaatui, eikä noussut heti ylös. Säikähdyksissäni huusin isän pysähtymään, mutta tajusin äkkiä, ettei maaliin ollut pitkä matka ja pärjäisin kyllä itsekin ja niin pärjäsinkin. Sieltä se pikku-Birdie nousikin, kunhan vieruskaveri antoi vähän tilaa ja juoksi loppuun vauhdilla. Maaliin päästyä vannoin, etten seuraavana päivänä varmasti nouse tunturia enää ylös. Ensimmäisen päivän sijoitukset olivat minä seitsemäs ja isi kolmas.

Lauantaina meidän luokkaa johtanut oli joutunut keskeyttämään kisan, kävi siinä itselläkin mielessä, että onko ihan pakko lähteä sinne tunturille, kun en varmasti saisi isiä kiinni, enkä pääsisi sitä mäkeä ylös ilman vetoapua. Muutenkin jouduin jättämään yhden koiran varikolle, sillä tämä ei ollut juonut eikä syönyt mitään. Toinenkin koira oli edellisenä päivänä vetänyt vähän huonommin ja mietin, että jos joudun jonkun pussittamaan niin en varmasti pääse loppuun asti. Matka kuitenkin sujui taas ihan hyvin, vaikka jännitys hurjasta mäestä esiintyikin pahana olona koko alkumatkan. Tunturin nousun alun ne koirat jaksoivat ihan hyvin, mutta puolessavälissä matkaa tuli stoppi ja lähdin suosiolla taluttamaan seisingistä ylös. Maaliin kuitenkin päästiin taas hyvillä mielin ja jalat hapoilla. Iskä oli nähnyt omalla reissullaan tunturin puolessavälissä toisen kilpailijan ja saanut siitä lisävetoa itselleen hirveän kovan kilpailuvietin ansiosta. Hän kehitti suunnitelman, missä hän juoksee 20 ja kävelee 10 askelta. Siellä sitä sitte täysin pysähtymättä mentiin koko tunturi ylös ja sijoituksena oli toinen, itse olin loppujenlopuksi viides.

Sunnuntaina halusin vielä käydä kuvaamassa tunturin kauniit maisemat, mitö muut olivat kehuneet ja minä en ollut hoksannut väsymykseltä edes katsoa. Isin kanssa valjastettiin kummallekkin valjakot ja lähdettiin ajamaan tunturille sen toista puolta, mikä oli monta kertaa loivempi. Ilma oli hurjan kaunis ja maisemat sitäkin kauniimmat. Se oli täydellinen lopetus reissulle.