13.3.2016

Snåre Snåre Snåre

Kylmässä autossa istutaan ja kirjoitetaan, matkalla kotiin ja rankka reissu takana.

Reissu alkoi jo torstai-iltana, kun koirat ja kamppeet pakattiin autoon ja lähdettiin ajamaan kohti Lieksaa ja SM-kisoja. Erikoisen tästä reissusta teki se, että meidän perheestä 4-koiran luokkaan lähti kolme valjakkoa, sillä n. 6 viikkoa sitten isi koiria reenatessaan kaatui tiukassa mutkassa ja törmäsi sillan pystytolppaan kovalla vauhdilla. Sen seurauksena lonkkaluunharjaan tuli pirstalemurtuma, eikä loukkaantumisen  takia voinut vielä ajaa kahdeksalla koiralla.

Perjantaina oli ensimmäiset lähdöt ja isi lähti matkaan neljäntenä, minä yhdentenätoista ja äiti viidentenätoista. Ensimmäinen päivä sujui kaikilta hyvin ja ohituksia tuli hurja määrä, minulla 11 ja äitillä 14. Meidän sarjasta ensimmäisenä maaliin tuli isi, toisena minä ja kolmantena äiti, isin ja minun välinen ero oli vain 58 sekuntia.

Lauantaille lähdettiin jännitystä ja intoa täynnä. Ajoin isin kiinni hyvällä vauhdilla, mutta olin huolissani valjakon nuorimmaisesta,  Taistosta, joka teki töitä hullun lailla, vaikka väsymyksen näki jo selvästi. Pahimman mäen pääsin isin peesissä hyvin ja jonkun matkaa siinä ajettiin  peräkkäin, mutta jäin matkasta, kun Taiston takia jouduin pitämään tauon. Jonkun matkaa vielä yritettiin neljällä, mutta aika pian(vielä n. 10 km maaliin) Taisto-Ressu piti laittaa pussiin. Pussittamiten oli vaikeaa, mutta onneksi äiti tuli takaa ja auttoi. Lähdin ajamaan äitin perään toinen isommista koirista pussissa. Jonkun matkaa ajettua jäin äitikin vauhdista vaikka yritin kovasti tehdä töitä. Äiti uhkailee, ettei enää kisaa samassa sarjassa, koska oli niin kamalaa jättää oma lapsi taakse. Oikea päätös oli jatkaa matkaa, sillä sekä minä, että isä olisi suututtu, jos äiti olisi oman suorituksensa pilannut sillä, että olisi jäänyt minua odottamaan. Tuskaa siellä uralla oli yrittää edetä, kun johtajat ovat molemmat alle 20kg ja ainoaksi jäänyt pyöräkoirakaan ei mikään hevonen ole. Järkyttävä ylämäki oli edessä, eikä minun auttanut, kun työntää yli 20 kiloisen Taiston sisältävä reki ylös. Onneksi juuri silloin minut ohitti 8-koiran valjakko ja minun juokseviin koiriin tuli vähän vetoa lisää. Hulluna piti potkia ja juosta, että eteenpäin päästään, kun koirat olivat väsyneitä. Samalla takaraivossa jyskytti vielä isältä peritty kova kisavietti ja kunnianhimo. Maaliin tultiin itkun kanssa, sillä väsytti aivan hirveästi ja juokseminen ja potkiminen tuntui joka paikassa. Sain olla onnellinen, että päästiin maaliin ilman apua. Lauantain maaliintulojärjestys oli seuraava: isi ensimmäisenä, äiti toisena ja minä neljäntenä. Illalla jännitettiin sitä, että oliko äiti päässyt yhteisajallaan minun ohi, vai saisinko hänestä seuraavana päivänä hyvän peesin, kun minulla olisi vain kolme koiraa.  Odotus palkittiin ja Facebookista sai lukea, että olin edelleen 11 sekuntia äitiä edellä ja seuraavana päivänä lähtisin edelleen toisena.

Tänä aamuna jännitys tiivistyi hermostukseksi,  kun äitikin joutui jättämään yhden koiran, toisen johtajistaan pois sairastelun takia. Äiti ei siis saisikaan minua kiinni, enkä saisi hänestä lisävauhtia. Jännitin myös, että pääsisinkö ollenkaan edes lähtöviivalle, kun viimevuonna en kolmantena päivänä päässyt. Onneksi pääsin. Matkaankin vielä päästiin ja hyvällä vauhdilla, vaikka aluksi meinasi paniikki iskeä kun pystyin vielä kuulemaan lähtöalueen kaiuttimista, kun tuomari kuulutti äitille puolen minuutin kohdan.  Nostin jarrua ja annoin mennä ja jonkin matkaa ajettuani näin isin. Rene lähti ihanaan tapaansa jahtaamaan kovalla vauhdilla ja vaikka minulla oli vain kolme koiraa, saatiin vauhti silti nousemaan yli 26km/h ja klometrejäkin oli takana kiitettävästi. Isin peesissä pääsin pitkän matkaa ja välillä tuulettelin ja välillä taas vilkuilin taakse peläten, että joku tulee ohi. Minun koirat alkoi väsyä ja välimatka isään kasvoi kokoajan, vaikka tein taas itsekin töitä kovasti. Onneksi maaliin oli enää alle 5km ja maaliin päästiin ilman ohituksia.  Hurjaa siellä radalla oli olla, sillä minulle oli laitettu parhaat ja parhaiten voidellut jalakset ja ne olivat niin liukkaat, että kaatuilin  ja törmäilin puihin ja alamäessä oli vaikeaa saada jarrutettua. Viimeisen kerran kaaduin jalaksen päälle ja polvi kipeytyi pahasti ja loppumatkalla minulla oli vain yksi potkimisjalka.

Lopullinen tulos oli siis isille SM-kulta, minulle hopea ja äitille pronssi. Reissu oli aivan mahtava ja esikuva-idoli näkemys omista vanhemmista kasvoi. Toinen ajaa murtuneella luulla ja toinen on metsäsuksilla rämpien hiihtänyt reenireittejä lähimetsiin,  että pystyy reenaamaan.

Iso kiitos myös Hennalle, Marialle, Juhalle, Jonselle ja Ouluvetille kaikesta avusta, jota ilman ei olisi selvitty.

Isi ja johtajat Valto ja Durak

Kuvia lisää myöhemmin.

-Ronja
Tulokset

3 kommenttia:

  1. Kolminkertaiset onnittelut!
    -Pirkko

    VastaaPoista
  2. Huippu juttu! Mahti perhe! Onnittelut :)
    -jenni

    VastaaPoista
  3. Vautsi upeaa 😊 Onnittelut!

    VastaaPoista