Mökkeilyä

Lähdettiin Juhan kanssa illalla ajamaan mökille ja äiti ja isi tulivat seuraavana päivänä perässä. Auto jouduttiin Juhan kanssa jättämään kujan päähä, sillä kujaa ei oltu aurattu. Laitettiin painavimmat tavarat pulkkaan ja valjastettiin minun ja Juhan koira Veikko vetämään ne mökkiin. Veti tosi hienosti ensikertalaiseksi! Takkaa ei saatu kahdestaan syttymään ja oli kylmää ja pimeää, mutta aamulla oli hienot maisemat ja Veikko nautti ihan mahdottomasti vapaudesta. Iltapäivällä äiti ja isi reenasi koiria ja Veikkokin pääsi kokeilemaan, että miltä se tuntuu kun reki tulee perässä. Tämä homma ei sujunut enää niin hienosti kun yöllinen pulkan vetäminen, mutta on niitä huonompiakin nähty!

Matkaan lähdössä

-Ronja

Gold Rush Run 2016

Torstaina lähdettiin ajamaan kohti Ivaloa, tästä reissusta erikoisen teki se, että mukana meillä oli ihan oma handleri Juha. Matka tuntui tuhottoman pitkältä, mutta perille päästiin ja kerettiin vielä nukkuakin ennen perjantain herätystä.

Perjantaina päivä alkoi ajajienkokouksella, missä sivukorvalla kuultiin, että reittiä oli muutettu ja paluumatkalla tullaan tunturin yli. Kummankin lähdöt sujui ongelmitta ja matkakin suurinpiirtein hienosti. Isi sai tietenkin kiinni ennen maalia ja hyvässä peesissä taas päästiin pitkälle. Loppumatkasta kuitenkin isi pysähtyi niin äkkiä, että minun johtajat juoksivat melkein päälle. Pysähdyksen syynä oli ura, joka jatkui sekä suoraan, että oikealle, missä näkyi aivan kamalan pitkä ja jyrkkä ylämäki. Onneksi isi muisti, että jostakin tunturista oli ollut puhetta ja matka jatkui siis oikealle. Mäki oli pitkä ja kamala. Edes iskä ei jaksanut juosten auttaa koko mäkeä, vaikka aina tuntuu että isi vetää koiria nopeampaa. Tunturin huipulla olikin joku iloisesti kuvaamassa ja hymyilemässä huvittaville ilmeille, mitä mäkeä nousevien kasvoilla näkyi.Loppumatkasta minun valjakon pyöräkoira Birdie kaatui, eikä noussut heti ylös. Säikähdyksissäni huusin isän pysähtymään, mutta tajusin äkkiä, ettei maaliin ollut pitkä matka ja pärjäisin kyllä itsekin ja niin pärjäsinkin. Sieltä se pikku-Birdie nousikin, kunhan vieruskaveri antoi vähän tilaa ja juoksi loppuun vauhdilla. Maaliin päästyä vannoin, etten seuraavana päivänä varmasti nouse tunturia enää ylös. Ensimmäisen päivän sijoitukset olivat minä seitsemäs ja isi kolmas.

Lauantaina meidän luokkaa johtanut oli joutunut keskeyttämään kisan, kävi siinä itselläkin mielessä, että onko ihan pakko lähteä sinne tunturille, kun en varmasti saisi isiä kiinni, enkä pääsisi sitä mäkeä ylös ilman vetoapua. Muutenkin jouduin jättämään yhden koiran varikolle, sillä tämä ei ollut juonut eikä syönyt mitään. Toinenkin koira oli edellisenä päivänä vetänyt vähän huonommin ja mietin, että jos joudun jonkun pussittamaan niin en varmasti pääse loppuun asti. Matka kuitenkin sujui taas ihan hyvin, vaikka jännitys hurjasta mäestä esiintyikin pahana olona koko alkumatkan. Tunturin nousun alun ne koirat jaksoivat ihan hyvin, mutta puolessavälissä matkaa tuli stoppi ja lähdin suosiolla taluttamaan seisingistä ylös. Maaliin kuitenkin päästiin taas hyvillä mielin ja jalat hapoilla. Iskä oli nähnyt omalla reissullaan tunturin puolessavälissä toisen kilpailijan ja saanut siitä lisävetoa itselleen hirveän kovan kilpailuvietin ansiosta. Hän kehitti suunnitelman, missä hän juoksee 20 ja kävelee 10 askelta. Siellä sitä sitte täysin pysähtymättä mentiin koko tunturi ylös ja sijoituksena oli toinen, itse olin loppujenlopuksi viides.

Sunnuntaina halusin vielä käydä kuvaamassa tunturin kauniit maisemat, mitö muut olivat kehuneet ja minä en ollut hoksannut väsymykseltä edes katsoa. Isin kanssa valjastettiin kummallekkin valjakot ja lähdettiin ajamaan tunturille sen toista puolta, mikä oli monta kertaa loivempi. Ilma oli hurjan kaunis ja maisemat sitäkin kauniimmat. Se oli täydellinen lopetus reissulle.

Isi nauttii auringosta lauantain kisan jälkeen

Maisemia tunturin päältä

Iskä ja minun valjakko

Tunturi kuvattuna siltä loivemmalta puolelta

Tämä kuva vertailun vuoksi: kaikki kuvat otettu samana päivänä, mutta tämä kuva on Tyrnävältä, missä lunta ei näy juuri missään

Iskän valjakko lähdössä, kuva: Ari Mäkelä

-Ronja

Pikkuisia pentuja

Muutama kuva meidän kuopuksista, jotka ovat saaneet joukkona lempinimen Piraijat.

Joukon nopein, josta ei ikinä kerkeä nähä kuka se on

Suomenmestari Valto rentoilee 

Extremesti vettä kengässä 2

Tässä pari päivää sitten isin ja Juhan kanssa pakattiin koirat autoon ja lähdettiin muutaman kilometrin päähän, että pästään ajamaan. Ajopaikalla kaikki oli taas niinkuin pitääkin lunta hyvin ja koirat iloisia. Ei muuta kuin kaikki valmiiksi ja mennään.

Ensimmäset 100-200 metriä kaikki oli ok, paitsi jäätä lensi naamaan niin, että oli vaikeaa katsoa eteensä. Siten tuli vastaan lätäkkö. Muutaman kilometrin päästä uusi ja isompi. sitten lumi alkoi loppua. Samat maisemat ja reitit, lätäköt tismalleen samoissa kohdissa, kuin viimevuonna. Tälläkertaa reissu tuntui huvittavalta, sillä tiesin mitä oli tulossa. Pikkuhiljaa alkoi kenkä kastua taas ja lätäköt vain kasvoivat.

Matka jäi aika lyhyeksi, sillä isi päätti, ettei ole mitään järkeä ajaa, kun lunta ei ole. Kotimatkalla tuli vastaan tiukka mutka vasemmalle. Minulla on paha tapa jarruttaa liikaa ennen mutkaa ja tein saman virheen taas ja ajoin puuhun pahki ja kaaduin. Mutkan jälkeen vastassa oli pitkä lätäkkö, jonka sain ylittää istualtaan reen perässä raahautuen, onneksi en sentään mahallani. Kun pääsimme takaisin autolle, olimme ihan läpimärkiä sekä koirat, että minä ja isi. Juha oli saanut jäädä auoon lämpimään ja kuivaan odottamaan.

Kotiin päästyämme menimme sisälle vaihtamaan kuivat vaatteet ja laskin kengästäni yli 2dl vettä pois, vaikka kengän sisähuopakin oli imenyt vettä kiitettävästi ja valui jo altaassa.

Alkaa se "kaukokaipuu" iskeä minuunkin kun täälä pitää ajaa yöllä ja tällaisella säällä. Muutto kutkutus jonnekin lumisempaan ja syrjäisempään alkaa tarttua minullekin. Taitavat Tyrnävän rekikelit olla tässä.

-Ronja

Todiste

Snåre Snåre Snåre

Kylmässä autossa istutaan ja kirjoitetaan, matkalla kotiin ja rankka reissu takana.

Reissu alkoi jo torstai-iltana, kun koirat ja kamppeet pakattiin autoon ja lähdettiin ajamaan kohti Lieksaa ja SM-kisoja. Erikoisen tästä reissusta teki se, että meidän perheestä 4-koiran luokkaan lähti kolme valjakkoa, sillä n. 6 viikkoa sitten isi koiria reenatessaan kaatui tiukassa mutkassa ja törmäsi sillan pystytolppaan kovalla vauhdilla. Sen seurauksena lonkkaluunharjaan tuli pirstalemurtuma, eikä loukkaantumisen  takia voinut vielä ajaa kahdeksalla koiralla.

Perjantaina oli ensimmäiset lähdöt ja isi lähti matkaan neljäntenä, minä yhdentenätoista ja äiti viidentenätoista. Ensimmäinen päivä sujui kaikilta hyvin ja ohituksia tuli hurja määrä, minulla 11 ja äitillä 14. Meidän sarjasta ensimmäisenä maaliin tuli isi, toisena minä ja kolmantena äiti, isin ja minun välinen ero oli vain 58 sekuntia.

Lauantaille lähdettiin jännitystä ja intoa täynnä. Ajoin isin kiinni hyvällä vauhdilla, mutta olin huolissani valjakon nuorimmaisesta,  Taistosta, joka teki töitä hullun lailla, vaikka väsymyksen näki jo selvästi. Pahimman mäen pääsin isin peesissä hyvin ja jonkun matkaa siinä ajettiin  peräkkäin, mutta jäin matkasta, kun Taiston takia jouduin pitämään tauon. Jonkun matkaa vielä yritettiin neljällä, mutta aika pian(vielä n. 10 km maaliin) Taisto-Ressu piti laittaa pussiin. Pussittamiten oli vaikeaa, mutta onneksi äiti tuli takaa ja auttoi. Lähdin ajamaan äitin perään toinen isommista koirista pussissa. Jonkun matkaa ajettua jäin äitikin vauhdista vaikka yritin kovasti tehdä töitä. Äiti uhkailee, ettei enää kisaa samassa sarjassa, koska oli niin kamalaa jättää oma lapsi taakse. Oikea päätös oli jatkaa matkaa, sillä sekä minä, että isä olisi suututtu, jos äiti olisi oman suorituksensa pilannut sillä, että olisi jäänyt minua odottamaan. Tuskaa siellä uralla oli yrittää edetä, kun johtajat ovat molemmat alle 20kg ja ainoaksi jäänyt pyöräkoirakaan ei mikään hevonen ole. Järkyttävä ylämäki oli edessä, eikä minun auttanut, kun työntää yli 20 kiloisen Taiston sisältävä reki ylös. Onneksi juuri silloin minut ohitti 8-koiran valjakko ja minun juokseviin koiriin tuli vähän vetoa lisää. Hulluna piti potkia ja juosta, että eteenpäin päästään, kun koirat olivat väsyneitä. Samalla takaraivossa jyskytti vielä isältä peritty kova kisavietti ja kunnianhimo. Maaliin tultiin itkun kanssa, sillä väsytti aivan hirveästi ja juokseminen ja potkiminen tuntui joka paikassa. Sain olla onnellinen, että päästiin maaliin ilman apua. Lauantain maaliintulojärjestys oli seuraava: isi ensimmäisenä, äiti toisena ja minä neljäntenä. Illalla jännitettiin sitä, että oliko äiti päässyt yhteisajallaan minun ohi, vai saisinko hänestä seuraavana päivänä hyvän peesin, kun minulla olisi vain kolme koiraa.  Odotus palkittiin ja Facebookista sai lukea, että olin edelleen 11 sekuntia äitiä edellä ja seuraavana päivänä lähtisin edelleen toisena.

Tänä aamuna jännitys tiivistyi hermostukseksi,  kun äitikin joutui jättämään yhden koiran, toisen johtajistaan pois sairastelun takia. Äiti ei siis saisikaan minua kiinni, enkä saisi hänestä lisävauhtia. Jännitin myös, että pääsisinkö ollenkaan edes lähtöviivalle, kun viimevuonna en kolmantena päivänä päässyt. Onneksi pääsin. Matkaankin vielä päästiin ja hyvällä vauhdilla, vaikka aluksi meinasi paniikki iskeä kun pystyin vielä kuulemaan lähtöalueen kaiuttimista, kun tuomari kuulutti äitille puolen minuutin kohdan.  Nostin jarrua ja annoin mennä ja jonkin matkaa ajettuani näin isin. Rene lähti ihanaan tapaansa jahtaamaan kovalla vauhdilla ja vaikka minulla oli vain kolme koiraa, saatiin vauhti silti nousemaan yli 26km/h ja klometrejäkin oli takana kiitettävästi. Isin peesissä pääsin pitkän matkaa ja välillä tuulettelin ja välillä taas vilkuilin taakse peläten, että joku tulee ohi. Minun koirat alkoi väsyä ja välimatka isään kasvoi kokoajan, vaikka tein taas itsekin töitä kovasti. Onneksi maaliin oli enää alle 5km ja maaliin päästiin ilman ohituksia.  Hurjaa siellä radalla oli olla, sillä minulle oli laitettu parhaat ja parhaiten voidellut jalakset ja ne olivat niin liukkaat, että kaatuilin  ja törmäilin puihin ja alamäessä oli vaikeaa saada jarrutettua. Viimeisen kerran kaaduin jalaksen päälle ja polvi kipeytyi pahasti ja loppumatkalla minulla oli vain yksi potkimisjalka.

Lopullinen tulos oli siis isille SM-kulta, minulle hopea ja äitille pronssi. Reissu oli aivan mahtava ja esikuva-idoli näkemys omista vanhemmista kasvoi. Toinen ajaa murtuneella luulla ja toinen on metsäsuksilla rämpien hiihtänyt reenireittejä lähimetsiin,  että pystyy reenaamaan.

Iso kiitos myös Hennalle, Marialle, Juhalle, Jonselle ja Ouluvetille kaikesta avusta, jota ilman ei olisi selvitty.

Isi ja johtajat Valto ja Durak

Kuvia lisää myöhemmin.

-Ronja

Tulokset

Ohjeita koirienruokintaan lumisateessa

1. Viivytä uloslähtöä niin pitkälle kuin mahdollista
2. Unohda sitoa kengännauhat
3. Tappele ruokintakaverin kanssa siitä, että kumpi saa kantaa pintä ämpäriä ja huomaa, että toinen         puhuikin kauhasta eikä ämpäristä
4. Kulje lähes sokeana, koska lunta sataa ihan liikaa ja joka suunnasta
5. Ota kauhalla lumet pois koiran kupeista
6. Säikähdä otsalampun valossa kiiluvia koiransilmiä
7. Konttaa hangessa monta minuuttia etsien yhden kuppia täysin tuloksetta
8. Anna joillekin liikaa ruokaa, kun taas toisille liikaa vettä


Joskus on myös ihan hyvä:

-Silittää koiraa ruokintakauhalla tämän syödessä
-Unohtaa tyhjentää kupit lumesta
-Unohtaa antaa jollekin vettä
-Unohtaa vesikannu edelliseen paikkaan
-Kauhistella muutamassa tunnissa kasvanutta lumihankea
-Kompuroida ja liukastella hangessa

Sisälle tullessa on myös ihan kivaa, kun sisäkoirat ovat jättäneet pieniä lahjoja sinnetänne. :)

-Ronja